Album: Kivenkantaja

Kivenkantaja

Äñrellñ veden luodolla istuen
polviin pññnsñ painaneena.
Laineet kolean tuulen syleilyssñ
taakkansa saavat kantaakseen.

Nñhnyt on tulta, nñhnyt on kuolemaa
mies petojen kasvattama.
Nñhnyt on hñvityksen kansansa,
nñhnyt mitñ ei voi unohtaa.

Taivaille vannonut ikuista vihaa
kantaja miekan ruosteisen.
Kantaja kiven kironnut kuninkaita,
polttanut maat takanaan.

Laaksoihin kñrsimysten,
virtaan vetten katkeruuden.
Polkuja seuraamatta
painon alle musertuen.

Äñrellñ veden kurjalla karilla
hahmo raskain aatoksin.
Yksin kiroaa, hiekalle laskee
kiveenhakatun kohtalon.

Ei aukene taivas, ei nouse tuuli,
pilvet rantaa varjostavat.
Hiljaisuudessa kiroaa ja odottaa
matkaaja tyhjññn huomiseen.

Sitñ surua ei voi unohtaa,
ei kiveñ jalkoihin laskea.

Sitñ vihaa ei voi tukahduttaa,
on hulluus kiven painona.